Esteettisyyttä etsimässä

Olen jo pidempään miettinyt, että mikä tekee ratsastuksesta kaunista. En tarkoita nyt ihan sellaisia isoja asioita kuin esimerkiksi “hevosen ja ratsastajan saumaton yhteistyö”, vaan niitä pieniä juttuja, joista osaltaan tuollaiset isot jutut rakentuvat ja joita nähdessään haluaa itsekin aina ratsastamaan. Tai niitä pieniä hetkiä, jonka takia ratsastus tuulessa ja räntäsateessa tuntuu loppujen lopuksi hyvältä, vaikka tuo hetki olisikin ollut sadas- tai tuhannesosa ratsastuksen pituudesta.

Pienet asiat, jotka ovat ratsastuksessa kauneinta:

1. lisätty ravi
   Pehmeästi, laajasti ja hitaasti liikkuva hevonen on jotain niin hienoa! Yksi kaikkein parhaista ratsastusmuistoistani on nimen omaan ravilisäys. Itse asiassa kaksi… tai kolme.
2. koottu ja hidas käynti
   Tiedättehän sen, kun hevonen melkein pysähtyy jokaisen jalan siirtoa ennen? Mahtava tunne, silkkaa hunajaa silmille.
3. syvä istunta
   Kun tuntuu, ettei mikään maailmassa saisi hievahtamaankaan satulasta, kun unohtaa jopa satulan olemassaolon… Tai kun tuntuu siltä, että valuu yhteen hevosen selän kanssa.
4. paino päkiällä
   Periaatteessahan kai “tavallisessa” ratsastuksessa pitäisi olla 1/3 painosta jalustimella (ja jalustin päkiän alla). Aika harvoin kuitenkaan on, tai ainakaan se ei tunnu miltään. Viime aikoina olen ratsastellut noita hitaita askelluksia (seikkaillut pysähdyksen ja liikkeen rajamailla), ja se hetki, kun nilkka joustaa ja paino on oikeasti päkiällä on jotain ihanaa…
5. rullaava laukannosto
   Se sellainen, joka tuntuu ihan siltä, kuin pallo pyörähtäisi kevyesti eteenpäin. Ilman kiihdytyksiä ja loikkia.
6. sä’än silitys ohja kädessä
   Olen romanttinen pehmo, mutta melkein onnen kyyneleet nousee silmiin tämmöisen nähdessäni. Entäpä sitten se tunne!
7. “pohkeenväistö” laukassa
   En tiedä mikä siinä on niin mukaansatempaavaa, mutta jotenkin se on vain… kaunista.
8. pienen mäen nousu puskittuneessa metsässä
   Minulle riittää kyllä ihan pelkkä kävelykin sopivalla polulla, että tekee mieli ratsastamaan. Kuitenkin kapealla polululla, rauhallisesti tarpoen pienten lehtipuiden keskellä, olo on kuin onnen löytäneellä.
9. loppukäynnit elokuun iltana
   Lämmin kesäinen päivä, joka hiljaa viilenee, tyyni ilta, kirjava taivas ja tummanvihreä, joka hiljalleen kääntyy mustaan. Siihen kun yhdistää kuivan, pölyävän kentän ja rauhallisen kävelyn pitkin ohjin… Minun taivaassani olisi aina elokuun ilta. Vaikka olenkin hämäräsokea.
10. “mahdottoman kolmion” toteutuminen
    Muistini ei ole enää entisensä: kutsukaamme ilmiötä siis mahdottomaksi kolmioksi. Tarkoittaa siis tätä ilmiötä, että hevosen saa kulkemaan oikeaa vauhtia, oikeaan suuntaan, oikeassa muodossa, muttei koskaan kaikkia yhtä aikaa. Joskus kuitenkin näitä hetkiä on, ne ovat mahtavia.
11. Bonus: kun ratsastaa ilman satulaa, lopettaa ja selästä käsin “halaa” hevosen kaulaa.

Ratsastus on oikeastaan aika ihanaa, vaikka se yleensä nostaa verenpainetta, aiheuttaa nurinaa ja mielipahaa. Jos oikeasti tajuaisi, kuinka vähän niitä hyviä hetkiä on, voisi miettiä vähän ratsastamisen järkeä. Todellisuus kuitenkin on syvällä siinä, että pienet kauniit hetket ovat voimakkaampia kuin ne muut.