Kantapääongelmia kantapään kautta

… Näin siinä sitten käy. Viime aikoina olen tutkinut istuntaa, millaiselta sen pitäisi näyttää, miten pystyy hankkimaan itselleen hyvän istunnan jne. Ajattelin, että se olisi se villakoiran ydin, jossa ei mietittävä lopu kesken, vaikken pääsekään tositoimiin harjoittelemaan.

Olen lukenut lähinnä harjoituksia, joita voisi käyttää istunnan parantamiseen. Lisäksi olen yrittänyt ymmärtää ihmisen anatomiaa. Mistä pitää joustaa, mikä osa kontrolloi mitäkin jne. Kuinka käyttää apuja, kuinka istua rentona ja ryhdikkäänä.

Eikö kuulosta ihan hienoilta jutuilta? Luin äsken Mary Wanlessin “Ride With Your Mind” -kirjaa. Katselin muutamia kuvituksia ja iski hienoinen paniikki:

Millainen on oikea istunta? Onko olemassa vain yksi universaalisti oikea “perusistunta”?

Kyllä, olen onnistunut unohtamaan, mitkä osat pitää olla luotilinjalla perusistunnassa. Älkää naurako. Periaatteessahan kai se pitäisi mennä niin, että olkapäästä reisinivelen kautta kantapäähän. Mutta sitten tullaan siihen kysymysmerkilliseen kohtaan: mikä osa kantapäästä?

Mary Wanlessin kirjassa on kuva, jossa ratsastajan nilkkaluun pää (se pahkura nilkassa, mikä sen nimi on?) on ko. linjalla. Kyran kirjassa on kuva, jossa ratsastajan kantapää on pari senttiä koko linjan edessä. Draperin “Ratsastajan perustaidoissa” akilesjänne koskettaa linjaa. “A Winning Position for Western Horsemanship” -artikkelissa nilkka on, Kyran kirjan tavoin, pikkuisen luotilinjan edessä.

Olen vahvasti sen koulukunnan ihminen, jonka silmissä on olemassa monta ns. oikeaa istuntaa. Oikea istunta ei ole mikään tietty juttu; siihen vaikuttavat niin monet seikat (hevonen, tilanne, jne.). Kuitenkin pohjimmiltani tunnustan tätä ns. perusistuntaa, sillä se on todellakin se perusta, jolle voi lähteä tilannekohtaisuuksia rakentamaan.

On kuitenkin tietyllä tasolla huikaisevaa vertailla esimerkiksi yle.fi - Elävä arkisto - Hevonen koulussa -videon istuntaa ja Wendy Murdochin ajatuksia “Power Position”ista (mm. kirjassa “Simplify Your Riding“). Jotenkin häiritsevää ajatella, että ennen vanhaan kaikki ratsastivat “väärin”, sillä minusta ainakin on helppo uskoa Murdochin artikkelin paikkansapitävyyteen.

Kun lähdin kirjoittamaan tätä viestiä, olin havainnut “ristiriidan” vain Wanlessin ja tuon Horsemanship-artikkelin välillä. Luulin muistavani eroja muissakin kirjoissa ja artikkeleissa (yms.). Tässä vaiheessa minua miellytti Horsemanship-istunta enemmän ja pidin sitä “parempana”. Edellisenä iltana selailin myös “Simplify Your Riding”ia ja tuo “Power Position” -juttu tarttui mieleen sellaisena seikkana, mikä on tärkeää muistaa. Asioita, joista sanoi itselleen “no noinhan se tietenkin menee!”. Ihan vain muistellen niitä kertoja, kun on ratsastanut nykiviä hevosia…

Sinälläänhän joku kantapään siirto pari senttiä sinne tai tänne tuntuu sellaiselta asialta, joka on vain pikkuseikka. Kuitenkin ihmisenä, jonka mielestä on kauhean vaikea pitää nilkkaa taivutettuna ja takana, pitäen kantapään alempana kuin varpaat, on vähän oma lehmä ojassa. Okei, mahdottomaltahan se tuntuu. Ainakin, jos sitä pitäisi jatkaa tunteja kerrallaan. Ja rehellisesti, onko se nyt sitten itse asiassa niin kauhean kaunistakaan? Mielestäni (koulu)ratsastus on estetiikkaa parhaimmillaan. Tai kouluratsastus parhaimmillaan on puhdasta estetiikkaa.

Olisin halunnut näin loppuun sanoa muutaman sanasen liittyen reiningiin, mutta en löytänyt sitä varten mitään taustamateriaalia. Tämä on laji niille, jotka “live and learn” eivätkä välitä teoriakotkotuksista?