Kauneuden säilyttämisestä

Huh. Taas on ehtynyt tämä kirjoitteluinto. Tai oikeastaan intoa olisi, mutta aihetta ja aikaa vähän heikommin. (Yleensä jälkimmäisenä mainittuja peräti eri aikoihin.)

Viimeaikoina on siis tullut jo vähän taas ratsasteltua. Pari kertaa sitten mielestäni meni jo ihan kivasti: en ole koskaan osannut istua tai yleensäkään toimia laukassa ja nyt sain hevosen laukkaamaan hiljaa, rauhallisesti ja suhteellisen “vapautuneesti” ilman kauheaa vääntämistä ja veivaamista. Nythän melkein aina onnistuu. Jotain siis on klikannut päässä, en osaa kyllä kertoa, että mitä.

Yksi ilta tässä juuri tein eri mittaisia laukkapätkiä hitaassa laukassa. Aikaisemmin on mennyt hitaat laukat (ja ne muutkin…) vähän koheltamiseksi ja kiihdyttelyksi. Nyt meni oikein kauniisti suoralla uralla, erikoisyllätyksenä vielä se, että portillepäin mennessä pystyi siirtymään hitaaseen raviin/hölkkään suhteellisen kivuttomasti (ei se nyt vielä ollut kauhean kaunista, nb).

Ratsastuksen jälkeen taas olin aika hyvällä mielellä ja sitä kestikin sitten melkein 100 metriä kun kävelin kuolaimia pesemään. Tallin edessä sitten oli sakkia, totesin, että kiva, kun menee laukat hyvin (olen kironnut nyt kaksi viikkoa, kun ei vauhtikontrolli pelaa). “Niin, se menikin ihanan lujaa!”

…

Voitte kuvitella sen läjähdyksen, mitä meikäläisen kerrankin hieman kohonnut mieliala sai aikaan. Totesinpa vain, että “ai, mun mielestä se meni kerrankin niin ihanan hiljaa!”. Vastauksena tuli jotain siitä, kuinka heppa liikkui kerrankin kunnolla (on kuulemma treenattu paljon hidasta ja matalaa lopea) ja kuinka se näytti iloiselta, kun sai astua kunnolla.

Huomasin sitten, että nyt löytyi yksi todella tärkeä seikka, minkä takia minusta ei koskaan saa sitä stereotypian mukaista lännenratsastajaa: haluan, että hevonen liikkuu suhteellisen laajalla (näyttävällä) askeleella, vaikka se etenisikin hitaasti. Tämä ei tarkoita sitä, että hevosen pitäisi aina astua pitkiä askeleita, päinvastoin. Jos siis olette koskaan nähneet niitä pleasure-areenojen quartereita, jotka menevät turpa maata viistäen matalana ja lähes pysähtyen kävelyvauhtista laukkaa ja ravia, niin se on mielestäni jo liikaa. Tokihan jos hevonen on rakenteeltaan ja jalostukseltaan sellainen, että sen on normaalia liikkua kuvatulla tavalla (esimerkkinä juuri quarter, paintit), niin ei siinä mitään. Jotenkin on vain suorastaan rumaa, jos hevosen antaa liikkua säästöliekillä…

Onhan se tietenkin tärkeä taito, että hevonen osaa liikkua “tiiviisti” kun pyydetään. Liikaa kuitenkin näkee sellaisia karsinoituja, pakotettuja ja väkinäisiä askelia (erityisesti kouluratsastuksessa kun haetaan “näyttävää ja korkeaa askelta”) tai typistettyä, katkottua askellusta (erityisesti lännenratsastuksessa, pleasuret ja muut hitaat; myös niillä “mukahyvillä” esteratsastajilla kun ratsastavat sileätä).

Nyt on kuitenkin kyse ihan esteettisistä preferensseistä sekä omasta tavoitteenasettelustani. Minusta hevoset liikkuvat vapaana niin kauniisti, loppukesän iltoina jää suorastaan sanattomasti kun lauma juoksee laitumella. Se ilo ja vapaus liikkua, jonka niiden silmistä näkee, on aivan mieletöntä. Todellista joie de vivreä. Jos siitä ilosta saa säilytettyä edes osan selästä käsin, on kyse todella kauniista ratsastuksesta.