Maassakin se toimii (maastakäsittelyä II)

Viimeksi kirjoittelin aikamoisen mainospuheen maastakäsittelylle. Todellisuudessa piti kirjoittaa jotain ihan muuta, mutta jouduin jälleen täysin sivuraiteelle. Toivottavasti tällä kertaa saisin sanottua edes murto-osan siitä, mitä tuossa maastakäsittely-tekstissä oli alunperin tarkoituksena. Samaa aihetta siis sivuten, katsotaan, miten käy!

Edellisessä jutussa todella kirjoitin lähinnä siitä, kuinka tärkeää maastakäsittelyjutut ovat. Ja mikseivät ihmiset sitä ymmärrä. Tänään on vuorossa toinen kirjoitus maastakäsittelystä sarjassa “mikseivät ihmiset sitä ymmärrä?”.

Toivottavasti viimekertaisella kirjoituksellani osasin valaista sitä, että maastakäsittely on monipuolista ja tärkeää toimintaa hevosen kanssa. Se on kommunikointia, jossa on tarkoitus kertoa hevoselle mitä sen haluaa tekevän, mutta samanaikaisesti lukien hevosta siitä, mitä se haluaa tai tarvitsee sinun tekevän. Se ei ole (pelkkää) koulutusta. Se on jatkuvasti kehittyvä ja kehittävä tapa toimia hevosen kanssa. Se ei ole vain yksittäisten ongelmien ratkomista. Se on tärkeää jokaiselle hevoselle ja jokaiselle ihmiselle, joka haluaa olla hevosen kanssa.

Hyvällä maastatyöskentelyllä annetaan tilaisuus hevoselle ymmärtää kaikkia niitä hulluja asioita, joita ihminen saattaa saada päähänsä. Hyvällä maastatyöskentelyllä hevosesta tulee rauhallinen, lempeä, rento. Se alkaa ymmärtää, mitä haluat sen tekevän. Eikä pelästy, jos teet jotain odottamatonta. Maasta on turvallisempaa opettaa hevonen vastaanottamaan uusia yllättäviäkin asioita rauhallisena. Kahteen sanaan pelkistäen: luo luottamusta.

Tämän takia en ymmärräkään sitä, jos ratsastaessa hevonen toimii pienillä avuilla, se ei voisi toimia pienillä avuilla maastakäsin. Tai oikeastaan ihmettelyni lähtökohtana oli Apassionata-esitys joitakin vuosia sitten. Apassionatassa oli jonkun verran erilaisia kohtauksia, joissa hevonen oli vapaana areenalla ja ihminen ohjaili sen liikkeitä joko areenan keskellä tai sen sivulla. Siis ihan “tavallista” irtojuoksutusta. Ympärilläni oli jonkin verran sennu-ikäisiä ratsastajia, jotka olivat kommentoinnista päätellen suhteellisen taitavia ratsastajia. Silti irtojuoksutuspätkissä he olivat täysin ihmeissään ja eivät voineet ymmärtää, kuinka hevoset voisivat tehdä niin kuin juoksuttaja halusi.

En ymmärrä, miksi kevyet ja pienet avut ratsastaessa ovat selviötä ja niiden käyttö tiedostetaan, kuten myös se, kuinka hyvin hevoset reagoivat kun maastakäsintyöskentely vaikuttaa lähinnä salatieteeltä. Se, että joku ratsastaa laukanvaihtosarjoja minimaalisin avuin on hienoa; se, että joku saa hevosen liikkumaan irtojuoksutettuna pienin avuin on maagista. Minä näin sekä ratsastajien avut että juoksuttajien avut yhtä selvästi. Oikeastaan juoksuttajan vielä selvemmin: hänellä taisi olla kuuntelu-ongelma erään hevosen kanssa sen lisäksi, että antoi merkkejä myös raipalla.

Mikä siinä sitten on, että lantionkääntö selässä näkyy (muka) niin hirveän hyvin, mutta hartioden pyöräytys maassa ei? Onko se vain kiinni siitä, ettei ymmärretä tietyn liikkeen yhteyttä siihen, mitä hevonen tekee? Oletan, että kyse on juuri tästä: ollaan sokeita merkeille, joita ei ymmärretä. Ei osata ajatella, että on jotain sen oman tutun käsityksen takana.

Tuo sokeus tekee myös sen, ettei osata ajatella hevosen pöhköilyjen johtuvan omasta käytöksestä. Sen näkee niin hirveän selvästi, kun käy ottamassa valokuvia hevosista näyttelyissä/kilpailuissa. Jos käy pyytämässä luvan puoliksi torkkuvan hevosen kuvaamiseen rennolta esittäjältä, esittäjä pingoittuu ihan silmissä ja yrittää olla ryhdikäs ja ohjata hevosta ja esittää sen parasta puolta ja herättää sitä ja varoa tuota toista hevosta 200 metrin päässä ja… Sitten hevonen hermostuu ja on ihan täpinöissä. Ja omistaja ihmettelee, tekee äkkinäisiä liikkeitä, nyppii ohjista ja yrittää rauhoittaa. Lopulta pahoitellaan, kun hevonen yhtäkkiä hermostui.

Ratsastaessa/muuten suorittaessa nämä samat ihmiset taas ovat rauhallisia, liikkuvat harkitusti ja pehmeästi. Samaan tapaan kuin hevonen, joka tietää, ettei sen tarvitse muistaa käytöstapoja ja unohtaa ne heti portin ulkopuolella, toimii ihminen, joka ei ymmärrä vaikuttavansa olemuksellaan hevoseen myös maassa. Reilun metrin matka alaspäin tuntuu olevan riittävä aivojen sammumiseen.