Masentavia havaintoja sateella

Voi hyvänen aika, että ihminen voi olla väsynyt! Töitä, talleilua, ties mitä. Mitään ei ehdi tehdä, koko ajan kiire ja kaikki jää silti tekemettä. Nyt olen sen kolme päivää putkeen ravannut tallilla ja jo on iskenyt semmoinen olo, että kun ei vain huomenna tarvitsisi… Velttoa touhua, sanon minä.

Eräs puolituttu juuri totesi, että on tämä hevosharrastus hullun hommaa; vesisateessakin pitää änkeä hevosen selkään ja tallille on pakko tulla vaikka pikkukiviä tippuisi niskaan. Ajatuspohjallahan se niin on, mutta olenkohan päässyt yli tästä touhusta, kun ei niin pakottavaa tarvetta ole sateella hevosenselkään änkeä?

Ok, kaikkea pientä tekosyytä on helppo keksiä: kurkku oli vähän kipeä, heppa paleli ja oli märkä & likainen, ei ollut ratsastusvarusteita (läh. kypärä ja kengät), tulin juuri kaupungista hoitamasta asioita ja kiire kotiin, kenttä oli ihan veden vallassa…

Pohjimmiltaan kuitenkin kyseessä on varmaan kolme vaihtoehtoa, missä vika:

1. en ole koskaan oikeasti tuntenut mitään syvempää intohimoa ko. hevosta kohtaan
2. olen jo luovuttanut hevostouhuista
3. en luota itseeni ja tuohon hevoseen pohjimmiltaan

Vai olisiko vika kaikessa? Äh, masentavaa. Katselin kyllä erästä toista ratsastamassa ja teki kauheasti mieli ratsastaa itsekin. Ehkä ongelma on vain hevosen ja meikäläisen yhteensopivuudessa…