Mitä, miksi, miten ja ilo (ro:sta II)

Koska tämänkertaisessa postauksessa on vähemmän järkeä kuin yleensä, tehdään vähän käsitteiden määrittelyä:

teoria: mitä, miksi, mahdollisesti myös osittain “miten” (sanallisessa muodossa)
käytäntö: miten

—————————

Kevyen ravin ratsastaminen oli minun ensimmäinen kosketukseni ratsastuksen opettamiseen. Olin varmaankin 10- tai 11-vuotias. Silloin leikimme kaverini kanssa jotain perinteistä heppaleikkiä, muistaakseni vielä sohvatyynyistä ja tuolista rakennetuilla hevosilla.

Hieman tuota tapausta ennen olin lukaissut jostain kirjasta (en enää muista yhtään, että mikä tuo kirja oli; se taisi olla Pullein-Thompsonin Ensimmäinen ratsastuskirjani), että kevyessä ravissa ei noustakaan seisomaan jalustimille, kuten ratsastuskoulussa oli opetettu, vaan työnnetään lantiota ylös-eteen reisien avulla. Tai jotain sen suuntaista. Muistan hyvin, millainen kuva ko. kirjassa oli. Olin tavallisilla tunneilla joitakin kertoja tätä jo kokeillutkin ja minusta se tuntui huomattavasti helpommalta — etenkin kun ottaa huomioon sen, että tuohon aikaan ratsastin shetlanninponeilla.

Muistelisin, että leikissä kaverini kanssa olimme ratsastamassa maastossa. Paljon muuta en sitten muistakaan. Mutta sen muistan, että kun menimme kevyttä ravia, minä kevensin “eteen” ja kaverini “ylös”. Tokaisin jotain tyyliin “eksä oo lukenut, että kevennys pitäis kai oikeasti olla eteen eikä ylös”. En muista enää tarkalleen. Kaveri kuitenkin hämmästyi, joten näytin, miten itse kevensin ja hain tuon kirjan kaverille katsottavaksi. Sen jälkeen kaveri kertoi myös keventävänsä “eteen”.

Tällainen tapaus tuli mieleeni lukiessani jotain blogia/artikkelia netistä, jossa annettiin neuvoja kevyen ravin ratsastamiseen. Vaikka pidän edelläkuvattua tapausta ensimmäisenä kertana kun opetin ratsastusta, joidenkin mielestä se voi olla “vain” teorian opettamista (tai ei välttämättä opetusta lainkaan).

Tuo kyseinen “kevytravi”-artikkeli oli melko hieno sinällään. Se keskittyi hyvin alkeisjuttuihin (ihan kuin ratsastaja ei olisi ikinä keventänyt), mutta käytti hyvin edistynyttä ja teoreettista ilmaisutapaa.

Toisin kuin ehkä joku luuli, ei edellinen kommentti ollut sarkasmia. Mielestäni hieman edistyneemmälle ratsastajalle pitäisi oikeasti asiat kommunikoida juuri tällä tavalla: usein edistymistä hidastaa tai jopa estää jokin puute ihan perustassa tai alkeissa. Sen ymmärtämiseen saatetaan vaatia hyvin tarkkaa kuvausta tekniikasta, liikkeen mekaniikasta yms. teoriasta. Monet todella etenemistä hakevat ja haluavat ratsastajat toivovat nimenomaisesti asioiden perusteellista käsittelyä.

Myönnän, että olisin voinut opettaa kaverilleni kevennyksen idean vähän paremminkin. Nyt jälkeenpäin olen vähän ihmeissäni, että hän kuunteli sanomistani ja oikeasti kokeili esittämääni asiaa. Olihan kaverini sekä vanhempi minua että myös kauemmin ratsastanut. Toisaalta tuossa iässä auktoriteettiperustelu oli varsin käypää tavaraa ja se toimi.

Osaltaan ihmettelen sitä, että auktoriteettiperustelut toimivat niin laajasti suhteellisen edistyneiden (tai aikuis-) ratsastajien opetuksessa. Monet opettajat vetoavat siihen, että aina on tehty niin kuin tehty ja siksi sinäkin teet niin. Tai harrastavat jopa “nimenpudottelua”: kyllä sinäkin saat luvan tehdä niin kun kerran Kyrakin niin tekee! Hyväkin opettaja voi sortua tähän, enkä toisaalta voi siitä rankaista: onhan auktoriteetin mukaanveto aika nopea keino saada asia läpi.

Mutta kuten aikaisemminkin olen kirjoittanut, tämä taitaa mennä siihen “kantapäät alas” -osioon, jossa ideaa ei perustella tai selvitetä ratsastajalle. Sanotaan vain, että “tee!”. Erityisesti edistyneempien/aikuisten kohdalla. Olen ihmetellyt, että aika harva opettaja antaa tilaa ratsastajalle tehdä. Tai miksi asioita ei voi selittää juurta jaksaen, kuluttaa siihen osa tunnista ja sen jälkeen pistää ratsukot harjoittelemaan?

Kuulin eräältä ihmiseltä, että heidän tallillaan tunnit ovat sellaisia, että ratsastajat tulevat hevosten kanssa kentälle opettajan kanssa. Opettaja auttaa ratsastajat selkään, tarkistaa varusteet yms. Tämän jälkeen ratsastajat itse ratsastavat mitä tahtovat — ja kysyvät neuvoa opettajalta vasta tarvittaessa! Opettaja on koko ajan läsnä, katsoo mitä ratsastajat touhuavat ja korjaa tarvittaessa. Joskus oppilaat käyvät kysymässä, että hei, miten mä teen xxxx:n. Ja opettaja neuvoo sitten vasta. Varsinaista tuntiohjelmaa ei ole.

Minusta edellä kuvattu tapa on aika hieno. Siinä jokainen oppilas etenee omaa tahtiaan ja pystyy säilyttämään ratsastuksen ilon. Tietenkin pitää ottaa huomioon turvallisuusasiat yms., mutta jos on iso kenttä ja kaksi ratsukkoa, mikäs siinä tehdessä ihan erilaisia harjoituksia. Erityisesti jos ajatellaan aikuisratsastajien opettamista tapa on varmasti hyvinkin toimiva.

Silloin joskus kun itse olen pitänyt tunteja, olen ollut hieman tähän suuntaan kallellani. Olen kuitenkin hyvin teoreettinen: minulla on ollut se tapa, että ensin selitän ummet ja lammet (tarvittaessa rautalangasta vääntäen) ja sitten kaikki saavat tehdä harjoituksia itsenäisesti. Käyn vuorotellen katsomassa jokaisen ratsastajan suorituksen ja neuvomassa tätä eteenpäin. Tai annan uuden tehtävän, miten kulloinkin. Parempaa yhdistelmää teoreettisen tiedon oppimisen hyödystä ja tekemisen ilosta en ole löytänyt.

Tosin kyllä kai tyylini toimiikin. Muistan erityisesti yhden tunnin, jolla oli kaksi aikuisratsastajaa. Toinen oli vasta aloittanut, toinen oli ratsastanut muutaman vuoden nuorempana, nyt kuitenkin tauon jälkeen taisi olla neljättä kertaa selässä. Tämän vähän kokeneemman hevonen oli reipas, hermostunut ja aika jännittynyt, ihan perusluonteeltaan malttamaton. Toisen heppa taas oli pikemminkin laiska, yritteliäs ja fiksu opetusmestari, joka ei vähistä hermoillut. Rakentelin siinä tehtäväradan (puomeja, pujotteluja, peruutuskuvioita, väistöjä) ja selitin juurtajaksaen kuinka mikäkin “piste” suoritetaan. Ja sitten vain molemmat ratsukot tekemään!

Tuo yksi tunti on ehkä historiani hienoin opetuskokemus. Kaksi oikein perustuntilaiselta (tiedättehän sen tyypin, joka tulee tallille, hakee hevosen, ratsastaa, vie hevosen talliin ilmeenkään värähtämättä, eikä sanaa saa suustaan edes kysyttäessä) vaikuttanutta ratsastajaa oppivat ihan uusia asioita välillä nauraen ja kysellen.
Hermostuneella hevosella ratsastanut olisi luovuttanut melkein ensimmäisen kolmasosan jälkeen, koska hevonen alkoi selkeästi steppailemaan ja jännittämään yhtä tehtävää. Neuvoin ratsastajan menemän ko. tehtävän alkuun, antavan löysät ohjat ja silittävän vielä kun hevonen oli rauhallinen. Kerroin miten hän voisi jatkossakin pitää tuota hevosta rauhallisena (ja miksi ne keinot toimivat). Kaksi kertaa ratsukko treenasi rauhallisuutta ja sitten jatkettiin ihan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Erityisesti muistan sen kohdan, kun molemmat ratsastajat nostivat aina kätensä samalle puolelle hevosen kaulaa ja ylös-taakse yrittäessään saada hevosen pujottelemaan tiiviisti ravissa pitkin ohjin. (Ideana oli siis U-kaarteiden tekeminen tolppien ympäri: välissä suora pätkä ja puoliympyrät päissä.) Pysäytin radan suorituksen ja selitin, että noin ei ohjia käytetä (ja miksi ei ja miltä se tuntuu hevosesta). Sanoin vielä lopuksi, että nyt ei ajeta autoa, kun molempien kädet kääntyivät kuin olisivat ratista kiinni pitäneet. Jatkossa tarvitsi todeta vain “tämä on hevonen, ei auto” ja molemmat naurahtivat ja laittoivat kätensä taas niille kuuluviin paikkoihin.

Koko tunti tuntui hauskalta ja palautekin oli kiittelevää. Olen vähän miettinyt, että miksi tuollainen opetustyyli tuli minulta niin luonnostaan. En siis ole mitenkään suunnitellut, että millaisia tunteja pidän tai miten opetan. Kunhan menen ja laitan ratsukot töihin. En osaa ihan tarkkaan asiaa analysoida, mutta sen tiedän, että ratsastaja pidän saadessani tehdä töitä itsenäisesti, tavallaan hakea sitä oikeaa suoritusta. Eikä se oikein onnistu ilman kunnon teoriapohjaa. Haluan tietää paljon! Ohjeiden pitää olla kattavat ja selkeät!

Voisi sanoa, että kun teoria ja käytäntö tarjoillaan yhdessä paketissa, nousevat tuloksetkin. Monillakaan talleilla ei ole erikseen teoriatunteja enää alkeiskurssin jälkeen. Tämä taas vaatii sen, että ratsastajat itse hankkivat tiedon ennen tai jälkeen tunnin. Isoissa ryhmissä kun teorian paasaaminen vienee liikaa aikaa ratsastajilta. Usein ennen tuntia ei voi tietää, mitä milloinkin tehdään, jolloin teoriapohjan kasvattaminen tapahtuu väistämättä liian myöhään. Tietyllä tapaa ratsastus menee vähän hukkaan, jos ei tiedä tarpeeksi tavoitteesta.

Kun ei teoria ole välttämättä hallussa, on avainasemassa opettajan kommunikointi. Isossakin ryhmässä on otettava aikaa edes suurien linjojen selvittämiseen. Jos opettaja ei osaa kertoa ratsastajalle mitä hän odottaa tai miten se saavutetaan (tai miksi keino toimii), ei ratsastaja paljon kostu opetuksesta.
(Mistä voisin kertoa yhdenlaisena esimerkkinä erään koulutunnin, jossa opettaja ei osannut sanoa selkeästi, että mitä oltiin tekemässä: pyysi ilmeisestikin osalta ratsukoita eri asiaa kuin toisilta. Taisipa sitten jäädä ko. opettajalle sellainen kuva, etten osaa yhtään ratsastaa, kun puhdasta suoritusta ei neuvojen kyselystä huolimatta tainnut löytyä. Vielä tänäänkin luulen, että kyseessä oli avoväistö, mutta kun vain taivutin, pyydettiin väistöä ja kun väistin, oli sekin väärin. Edellämenevä väisti joka kerta ja teki oikein.)

En tiedä, miten teorian selittäminen ja ymmärtäminen vaikuttaa ratsastuksen iloon. Voisin kuvitella, että on mukavampaa ratsastaa, kun tietää miten ja miksi tekee mitäkin asiaa. Tai miksi/miten jokin asia toimii. Minusta ainakin ratsastus on ihan kivaa silloin kun ei tarvitse arvailla. Teoriaa ei tarvitse esittää tylsästi, eikä aina tarvitse antaa niitä valmiita ratkaisuja: kokeilemalla löytää paljon tietoa. “Kokeilu” on usein myös kivaa: kun edessä on tehtävä, ja siihen löytää sen oman ja luonnollisen ratkaisun, tulee niin hyvä olo!

Ratsastamiseen ei saa yhdistää teoriaa kuitenkaan ilon kustannuksella: veikkaan, että esimerkiksi pieni poniratsastaja viisveisaa kaikista hienoista mekaniikan ajatuksista. Hänelle tärkeää on touhuta sen ponin kanssa eikä opetella kaikkea nippelitietoa. Tässä mielessä opettajan tehtävä on vaikeaa: missä menee riittävän teorian maksimaalisen ilon leikkaus? Eihän sille mitään voi, että tässäkin asiassa pitää vain osata lukea ryhmää.