Rusinoita pullasta

Aloitetaanhan tämän päivän pohdinta reteesti pitkällä lainauksella. Oli vain niin hirveän osuvaa tekstiä.

3. slavinen - March 21, 2007

Hmmm. Jaksaa aina vaan yllättää toi juttu; se mikä yhdellä tallilla on suoraan istumista on toisella takanojaa jne. Sakemannikoulukunta ja sen seuraajat aina painottaa sitä tiiviistä istumista “ettei seteli tipu reiden välistä” ja toiset suunnat sitten taas rentoutta ja puristamattomuutta kaiken muun ohi - ota siitä sitten selvää että mitä pitää tehdä milloinkin. Käsi paikallaan, käsi nyrkissä. Ei, kun käsi joustaa kyynärpäästä. Ei, vaan kyynärpäät EIVÄT missään olosuhteissa irtoa kyljistä. Käsi pidättää taaksepäin. Käsi pidättää ylöspäin. Sulje ja avaa sormia. Avonainen käsi on laaduttoman ratsastuksen merkki… no huh-huh! Tosiasiassa pitäs olla mieletön arsenaali konsteja ja lukutaitoa että “tämä hevonen tekee nyt näin ja voisin kokeilla siihen tätä” ja “aijaa, se reagoikin noin, sitten mä teenkin näin” …koska kuitenkin on niin, että tilanteet ja hevoset reaktioineen vaihtelevat paljonkin niin painoapujen, käden, istunnan tiiviyden ja oikean “kallistuskulman” suhteen. Hetkellisesti voi tarvita rautaisen lujaa kontaktia, sitten seuraavaksi “höyhenjarrutusta” (Nuuksion Maestroa siteeraten).

Kommentti blogista “Ponityttöjen seikkailut” “opissa vihdoin ja tiivistelmä tämän hetken heppatilanteesta”

Näinhän se menee. Jotenkin on jo itse sisäistänyt sen, että hevoset toimivat eri tavalla. Kun käy ratsastamassa tunneilla ohjattuna, ei voi välttää sitä mielikuvaa, että silti pitäisi olla joku “avainkikka”, jolla hoidetaan kaikki tilanteet. Tulee vähän riittämätön olo. Minä en ainakaan saa kaikkia hevosia toimimaan samojen oppien mukaan, mutta jos opettaja niinsanotusti rakentaa laatikon minun ja ratsastukseni ympärille, masennun. On se kyllä ihme, jos joku pystyy ratsastamaan ihan samalla tavalla aina yhtä hyvin kaikkia hevosia.

Toisaalta olisi hienoa uskoa tällaiseen syvempään totuuteen, mihin voisi pyrkiä. Nyt on aivan liikaa eri vaihtoehtoja ja uusia tulee koko ajan. Millä ihmeellä sitä tietää valita sen oikean? No, ei tietenkään millään. Pitää harrastaa ja kokeilla kaikkia. Ja sitten huomata olevansa ihan sekaisin. Ei kiitos. Ei olisi mitään patenttiratkaisua?

Täytyy tähän samaan hengenvetoon todeta, että minulla ei onneksi ole tullut eteen ihan kauheasti tällaisia ristiriitatilanteita, joissa minua olisi aikaisemmin opetettu tekemään ihan päinvastoin kuin toinen opettaja myöhemmin haluaa tehtävän. Olen muodostanut teorian, jonka mukaan kaikki on sitä samaa pullaa, mutta toiset vähän paremmin vaivattuna kuin toiset. Joissakin on jopa niitä rusinoita.

Ai miksikö? No tietenkin siksi, että tietyllä tasolla kaikessa on järkeä, mutta yhdessä on (itselle) sitten vähän enemmänkin. Aivan kuin aluksi tekee niin kuin käsketään, eikä tajua, mikä siinä on takana, sitten joku toinen opettaa hieman eri tavalla ja kertoo, miksi näin tehdään. Usean tällaisen portaan jälkeen tulee semmoinen oma ahaa-elämys, että hei, näinhän sen pitäisi toimia, koska takana on syy X!

Kuten laatukurssit opettavat: jokaisessa välissä pitää olla palautteen keräys, käsittely ja hyödyntäminen. Kun kokeilee uutta tapaa, pitää odottaa hevosen reaktio. Saatu vastaus tulee tulkita ja lopulta verrata tulosta haluttuun tulokseen. Näin ainakin pitää uskotella itselle. Oikeastihan ratsastuksessa on kysymys siitä, että homma toimii, vai?

Olisikohan kuitenkin koulukuntaerojen taustalla eräs hyvin perustavanlaatuinen kysymys: onko ratsastus taidetta, urheilua vai tiedettä?