Sittenkin on hienoa…

Edellisen postauksen (”Esteettisyyttä etsimässä“) viimeisessä kappaleessa totesin, että:

Ratsastus on oikeastaan aika ihanaa, vaikka se yleensä nostaa verenpainetta, aiheuttaa nurinaa ja mielipahaa. Jos oikeasti tajuaisi, kuinka vähän niitä hyviä hetkiä on, voisi miettiä vähän ratsastamisen järkeä. Todellisuus kuitenkin on syvällä siinä, että pienet kauniit hetket ovat voimakkaampia kuin ne muut.

Arvatkaahan ystäväiseni mitä? Koko (loppu)kesän mietiskelin ratsastuksen lopettamista oikeasti. Viimeisellä ratsastuskerrallani polleni oli suorastaan epähurmaava. Mikään ei onnistunut, jauhettiin ja jauhettiin, unohdettiin, taottiin päähän, jauhettiin ja jauhettiin… Molemmat varmaankin oltiin suhteellisen voipuneita kaikkeen, mehut aika vähissä sellaisen veivaamisen jälkeen. Eikä ollut edes iso asia, mitä veivattiin! “Vain” kuinka kulkea ei-niin-hitaasti-että-hituroidaan, muttei-niin-nopeasti-että-kiidetään.

Loppukäyntien alussa olin ihan sillä mielellä, että eipä kauheasti jäänyt käteen “kruunausta” 12 vuoden tallilla ramppaamisesta, kouluttamisesta, kisaamisesta. Aloin jo näkemään ne huvittavatkin puolet.
Ja sitten tein kardinaalimokan.

Käänsin suuntaa lännenratsastukselle ominaiseen tyyliin: avataan hieman sisäpohjetta, siirretään ulkojalkaa “litteänä” lähemmäs hevosen kylkeä. Odotin jotain räpellystä, minkä lopputuloksena (ennemmin tai myöhemmin) olisi suunnan vaihtuminen.
Ja perskutin elikko teki huippuvedon: teki tiiviin väistön, koko ajan polkien, päätään nostamatta, vauhtiaan hidastamatta, taipumatta (! hevosella on paha tapa mennä aina kaula kierossa edellä), siis täysin suorana !, vaihtaen suuntaa.

Miten tuollaisen jälkeen voi enää muistella 1½ tunnin tappelua?
Miten tuollaisen jälkeen voi enää lopettaa kokonaan?