Vaikeiden asioiden keksimistä

Yksi pieni juttu, joka onkin todellisuudessa aika iso asia, mihin sorrun liian usein: pidättäessä nojaaminen taakse. En tiedä mikä kumma siinäkin asiassa on, ettei mene jakeluun. Onhan se tietyllä tasolla hirveän loogista ajatella, että kun paino on takana, niin hevonenkin siirtää painonsa taakse (ja parhaassa? tapauksessa vielä liikkuukin taakse). Ja niinhän se loppujen lopuksi onkin (kun vertaa esimerkiksi peruuttamisen apuihin).

Ongelmaksi tämä muodostuu vasta siitä ajatusvirheestä, jossa yhdistää painon siirtämisen taaksepäin nojaamiseen. Tällöin paino on takana, mutta unohdetaan ajatella sitä, että painoapu ei ole ainoa apu — tai etteikö ensisijainen paine voi olla jollakin muulla avulla. Tai etteikö toinen apu muokkaisi painoavun vaikutusta/tarkoitusta.

Kun avulla on suunta, voima (paine) sekä prioriteetti (esim. jos hevosta samaan aikaan nyitään suusta ja potkitaan kylkiin, se yleensä pitää suusta repimistä inhottavampana ja hidastaa/myötää). Oikeastaan olisi parempi sanoa niin, ettei yksi apu voi saada aikaan sekä suuntaa että voimaa. Tai parempi olisi ehkä sanoa, että yhdellä avulla on voima, joka ohjaa johonkin suuntaan (kuten esimerkiksi johtava ohja: sehän ei pelkästään saa hevosta tekemään juuri mitään) ja toisella avulla on sitten suunta. Nämä kaksi apua sitten yhdessä tuottavat yhdistelmän, joka saa hevosen liikkumaan (tai täysin sekaisin).

Palataan takaisin tapaukseemme “pysähtyminen ja painoapu”. Tässä tilanteessa painoapu on se, jolla on voima. Se tarvitsee kaverikseen avun, jolla on suunta (painoapu johtaa alaspäin, pysähdyksessä liike tulee saada loppumaan edestä taakse). Pysähdyksen yksi virhe on vetää hevonen pysähdykseen. Ottamalla ohjasavun taaksepäin, saa aikaan vain hevosen “ruttaantumisen”. Vähän samaan tapaan, kuin astuisi pystyssä olevan kaljatölkin päälle. Ei hirveän ennakoitavaa, kaunista tai tasaista jälkeä. Periaatteessahan koskaan ei pitäisi ottaa ohjasapua suoraan taakse, aina ylös tai sivuviistoon.

Ohjasapu on vain yksi tukeva apu, jonka voi antaa pysähtyessä. Se on oikeastaan jo toista “apuyhdistelmää”, sillä painoavulle läheisempi tukiapu (joka siis kertoo suunnan) on istunta, seat. (Ohjasavun lähiapu on yleensä jalka/pohje.) Eli miten hevosen selkään osuva “istunta” ohjaa. Oikeassa pysähtymisessä sen tulisi kertoa aavistuksen taaksepäin, suhteellisen jäykkänä. Kun nojaa selällä taakse, istuinluut (suomeksi kun parempaa sanaa ei ole korvaamaan koko seatia) pyörähtävät eteen ja alaspäin ohjaavan avun kaverina onkin eteenajava suunta-apu! Hieman sekavaa, eikö?

Yksi tärkeä tekijä, mikä helposti jää huomaamatta, on istunnan myötäys pysähdyksessä. Liikkeessä ratsastajan istunnan tulisi olla joustava ja pehmeä, mukailla hevosen selän liikkumista (ei ylimääräistä vatkaamista, kuten joskus näkee). Kun lähdetään pysähtymisiin, monet pitävät asentonsa edelleen joustavana. Miksi ihmeessä? Jos hevosen on tarkoituskin pysähtyä, miksei kertoisi sitä tiivistämällä istuntansa (siis sen hevoseen osuvan istunnan: takapuoli, reidet) jäykäksi, jolloin hevosen liike “kuolee” ratsastajan alle? Samalla se kertoo hevosen mielelle, että et halua enää liikkua sen kanssa. Pelkästään lopettamalla myötäyksen ja aavistuksen pyöräyttämällä istuntaasi taaksepäin saa jo monet hevoset pysähtymään.

Jos tilanne taas menee hankalaksi, eikä hevonen halua pysähtyä, ensimmäisenä lopetetaan vain myötääminen kädellä, jonka jälkeen pidätetään nostamalla ohjia ylöspäin. Kuitenkaan nojaamatta taakse! Tai nousematta jalustimelle… Tietenkin jos tilanne sallii ja hevonen on opetettu, niin ääniavut ovat tärkeitä ja käyttökelpoisia. Niitä nyt en aikaisemmin huomioinut, sillä kaikissa tilanteissa niitä ei voi käyttää (esim. kilpailut), eikä kaikki hevoset niitä osaa tai hevonen olisi tarkoitus saada pysähtymään myös ilman ääniapuja.

Vielä näin loppuun tuli mieleen yksi hirmuhankala asia! Kun pääsee ylitse tuosta taaksepäinnojaamisesta, niin on todella helppo liukua painoapunsa kanssa siihen, että siirtäessään painoa mahdollisimman lähelle maata (”istumalla hevosen läpi” ja “hankkimalla lyijyjalat”), lähtee helposti painamaan jalustimille niin paljon, että istunta irtoaa tyystin satulasta. Tai kippaa eteen/taakse. Jos on hevonen, joka osaa pysähtyä ratsastajan irrotessa satulasta, mikäpä siinä. On vain aika vaikea niitä hevosia löytää, jopa kouluttaa. Ei vaan välttämättä ole kauhean nättiä, riippuu tietenkin jalustimien pituudesta, joka puolestaan vaikuttaa siihen, kuinka paljon siitä satulasta nousee ylös… Mutta miksipä sitä heittää hyvää istuntaa harakoille: jos se pysähdysistunta on jo ollut hyvä, ei kannata loppumetreillä kikkailla kaikkea muuta.

Huhhuh, että pysähtyminen voi olla vaikeaa. Vielä vaikeampaa on se pysähdyksessä oleminen. Tai kenties jopa se liikkeellelähtö…