On se helppoa kun sen osaa

… tai ehkä paremmin: “olisi se helppoa, jos sen osaisi”…

Tiedättekö, koin valaistumisen kesällä. Treenasin hevon kanssa laukkajuttuja (koska olen huono niissä ja hevo on tullut yllättävän hyväksi -> ie. kehitystä tapahtuu!) aika paljonkin, jotta joskus ehkä voisin todella nauttia laukkaamisesta.

Joitakin aikoja meillä on ollut tunneilla/kursseilla sellainen hämärä laukkaharjoitus, jossa pitäisi nostamalla koota hevonen laukassa. Kuulostaa helpolta, mutta yrittäkäähän pois, tarkemman kuvauksen saa minulta. (Tosin, vaikeus taitaa edellyttää tämän viestin lukemattomuutta ja yhtäläistä tyhmyyttä kirjoittajan kanssa, nb.)

Olen ollut varsin epätoivoinen ko. harjoituksen kanssa, varmaan osittain siksikin, että olen ratsastanut melko vierasta hevosta, jonka pitäminen kentällä on jo lottovoitto (tulen epätoivoiseksi siitä, kuinka mielellään se vastustaa kaikkia apuja, vaikka osaa ja on herkkä halutessaan).

Nyt — tällä kerralla, josta haluan teille kertoa — tosiaan vähän aikaa sitten laukkailin aika päämäärättömästi vuokrahevosellani, suoria linjoja, eri tempoja. Erään kerran laukkasin hevosen “huonoon kulmaan” (tiedättehän, se, joka on kauimpana tallista), jossa tämä hevonen joka ikisen kerran ainakin yrittää unohtaa suoruutensa, kiihdyttelee, kaatuu sisään ja harrastaa muita perustavanlaatuisia vikoja, joita se ei normaalisti tee. Hevonen lähestyi kulmaa jo sillä mielellä, että nyt kiihdytetään ja vedetään portille kiitopukkilaukkaa heti kun tädin ajatus harhautuu. Täti vain olikin ovela. Päätin koota hevosen niin, ettei se tiedä, pysähdytäänkö vai ei.

Ja tästä sitten seurasi se minun valaistumiseni. Olen aina ajatellut tätä kulmassa kokoamista (nostamista) ylös, ylös ja ylös. Olen tehnyt sen selkeästi väärin. Nyt kerrankin istuin alas, puristaen kevyesti sisäreisillä sekä nostaen rintakehää ja käsiä ylös. Eli jotain tietyllä tapaa kokoamisen ja pidättämisen (sliding stop -tyyppinen) välimuotoa, ei kokoamista, joka tähtää vain nostoon.

Olen taas kerran yrittänyt juosta ennen kuin osaan kävellä, niin sanoakseni. Mikä kumma siinä on, että kaikissa asioissa pitää hypätä yhden tärkeän vaiheen ylitse?

Tässä tapauksessa puolustuksia ei ole. Voisihan sitä tietty väittää, että opetus on ollut puutteellista, kun on keskitytty vain siihen kokoamiseen… Todellisuudessa aina on neuvottu, kuinka hevonen pitää saada kuulolle ja vauhti hidastumaan. Olen vain ollut tyhmä ja yrittänyt sitä jokaikinen kerta väärän kautta. Olen lähtenyt siitä, että ensin hevonen kuulolle ja kootuksi, sitten jalat oikeaan vauhtiin. “Kyllä se oikea tempo sieltä tulee, kun muoto on oikein.” Väärin. Aina ensin se liike, ystävä rakas. Jos liike on väärä, ei muotokaan ole oikea.

Toinen syy, miksen ymmärrä omaa tajuamattomuuttani on se, että olen pirun laiska ratsastaja. En jaksa keskittyä säätämään ohjien kanssa (en osaa pitää ohjia kädessä, tämä on tosi) tai liikuttamaan jalkojani, kun persaus on valmiina hevosessa kiinni. Miksi siis jokaisen kerran tämän harjoituksen aikana olen lähtenyt ihan vääristä avuista? Miksi olen unohtanut sen minulle lähimmän ja luontevimman avun?

Istunta on oikeasti se tehokkain apu ratsastuksessa. Sillä voi siirtää ihan mitä tahansa hevosen osaa, ihan mihin suuntaan tahansa. Ja se on aina käsillä. Miksi siis yrittää ohjilla kahta erillistä asiaa yhtä aikaa, jos istunta “ei tee mitään”? Jos taas tätäkin olisi osannut analysoida aikaisemmin, niin ei nyt tarvitsisi kysellä.