Puhu hevoselle

Ääniavut ovat yleensä melko ylenkatsottuja. Toki niitä käytetään suhteellisen paljon, mutta aika usein vain antamassa taustatukea. Toisaalta taas ratsastuskouluhevosten reagointi opettajan käskyihin on jo legendaarista.

Mikä sitten määrittelee hevosen reaktion erilaisiin äänikomentoihin (= avainsanoja, joista tuloksena aina tietty asia)?

Varmasti kaikille tutuin ääniapu on maiskutus. Seuraavana varmaankin erilaiset askellajikomennot (ravi, käynti, hop) ja hidastamiseen liittyvät käskyt (prr, whoa, jop).

Onko sanallisten komentojen voima niiden merkityksessä? Kuten ehkä suurin osa hevosten kanssa toimivista sai edelliset sanakomennot lukiessaan huomata, on niihin vakiintunut tietyt sanontatavat ja -rytmit (ra-vi!, hidas ja viipyilevä pruu/soojaa). Uskon vahvasti, ettei useinkaan ole kyse niinkään tiettyjen sanojen oppimisesta, vaan niiden rytmin tai energian ymmärtämisestä. Loppujen lopuksihan hevosen sanavaraston on arvioitu käsittävän n. tusinan sanaa, maksimissaan.

Tokihan jotkut hevoset oppivat sanoja. Esimerkiksi ratsastuskouluissa eivät opettajat sano aina “ra-vi!” raviin siirryttäessä. Välillä näkee vuosia tunneilla käyneitä hevosia, joista olisi helppo uskoa, että ne ymmärtävät nimen omaan sanan merkityksen.

Kuitenkaan sana ei aina ole oikea työkalu, vaikka sen pääasiallisena viestinä olisikin energia, äänensävy tai rytmi. Esimerkiksi kilpailuissa ei parane puhella, etenkään radalla. Silloin kuvaan astuvat “viattomat”, “luonnolliset” äännähdykset. Joitakin hevosia on onnistuneesti opetettu reagoimaan kurkunselvittelyihin tai köhimiseen vaikkapa korvien nostamisella pois luimusta tai niskan rentouttamiseen. Ei ehkä se ääni tai äänen energia, mutta myös ko. äännähdyksen aikaansaamisen vaativat muutokset kehon lihaksistossa. Erityisestihän tämä ajatus on valloilla hengityksen käytössä mm. pysähtymisen apuna. Ja voimakas puhallushan aktivoi hevosen luonnollisia vaistoja.

Itse olen sitä sorttia, joka jatkuvasti höpöttää hevosen selässä. Jopa siinä määrin, että saan kuittia kentällä ja sen ulkopuolella. Todellisuus kuitenkin on, että harjoitusolosuhteissa äänen käyttö auttaa niin oman kehon ja rentouden hallinnassa kuin myös saamaan hevosta “kuulolle”, tai puujalkavitsiä välttäen “toimimaan paremmin”. Hiljaa olen vain silloin, kun jännitän tai kun pitkällinen kokemus on opettanut, ettei kälätys ole toivottua tallilla/tunnilla/ko. hevosen kanssa.

Äänen monipuolisista käyttömahdollisuuksistahan voimakkain on tunnetilan välittäminen. Tunnetilan voi kuvitella olevan energiaa, jolloin tunnetilan ilmaiseminen voi muokata siirtyvän energian kautta vireystilaa. Esimerkiksi säikähdyksessä rauhallinen, tasainen ja lämmin ääni (puhe) rauhoittaa molempia, vahva, kova ja tukeva voi ohjata keskittymistä sekä komentaa.

Tietysti jo pelkkä luonnollinen puheääni (tai -tapa) saattaa saada hevosessa aikaan mitä moninaisempia tunteita. Tietty intonaatio tai sävelkorkeus voi hermostuttaa ja aiheuttaa hevosen vieroksuntaa. Tällaisiin seikkoihin voi tietyssä määrin vaikuttaa erilaisilla äänenkäytön harjoituksilla. Valitettavasti kaikille ei siunaannu kaunista tai miellyttävää ääntä, mutta jokaisen on selvittävä sillä annetulla.

Kuitenkin äänen käytössä tulee aina muistaa, että äänellä on sekä positiivinen että negatiivinen mahti. Vaikka äänellä ja sen välittämällä energialla pystyy tekemään paljon, voi sen käytöllä myös paljastaa paljon: epävarmuus on yksi ominaisuuksista, jotka kuuluvat selvästi äänen rivien välistä. Suurin hyöty tulee siis tilanteissa, joissa äänenkäyttö on varmaa ja hallittua.

Usein tuntuu, että ääntä ei käytetä tarpeeksi tai tarpeeksi tehokkaasti. Mielellään näkisin muidenkin puhuvan hevosilleen enemmän, etten ole se ainoa hassu höpöttäjä. Pitää muistaa, että hevonen ei tunnista (kaikkia) sanoja. Se kuitenkin lukee ja kuulee energian ja tunnetilan.

————

Pahoittelen viime viikon kirjoituksen väliinjääntiä aikatauluni hektisyyteni ja yhteydettömyyteni vuoksi. Ko. kirjoitus korvataan näillä näkymin ma 18.2. Silloin myös pieni osuus “muuta asiaa”…