Pyytämisen oppiminen = kasvu ratsastajana?

Mikähän siinäkin on, että joka kerran kun vaihtaa ratsastustyyliä (ie. varusteita), aivot jäävät narikkaan? On jotenkin hirveän vaikea muistaa, että saa pyytää. Eikä ainoastaan saa, mutta myös pitää!

Vieläkin harmittaa n. viiden vuoden takainen kouluratsastusleiri, jonka kulutin muutamaa tuntia lukuunottamatta vain matkustaen. Henkisesti leiri oli raskas, koska “kotona” odotti täysin omalle aaltopituudelle koulutettu hevonen, joka käytännössä toimi ajatuksen kokoisin avuin.

Ei vain taas tullut mieleen, ettei se kotona odottava hevonenkaan ollut mikään telepaatikko aloittaessani sen kanssa. Se tosin oli nuori ja avoin, jolloin ihan hirveää ajatuksen ja asenteen muokkausta ei tarvittu. Leirin vierailla hevosilla oli vaikea ratsastaa, koska en hallinnut päätäni niin paljon, että olisin tajunnut oikeasti ratsastaa!

En tiedä, onko vika vain minussa, mutta tuntuu kuin yleensä ns. kouluratsastuksen puolella kynnys ei ole siinä, etteikö uskaltaisi pyytää isostikin. Pitäisi vain tajuta, ettei se hevonen kulje niin kuin ratsastaja haluaa, ellei jotenkin sitä tahtoaan välitä. Ja jos hevonen ei heti huomioi, niin oikeasti saa pyytää vihjaamisen sijaan! Osaltaan asiaan voi vaikuttaa vaatimustason vaikea asettaminen (”osaako hevonen tämän, voinko vaatia tuota?” jne.), mutta ei se selitä pyytämisen unohtamista kokonaan.

Lännenratsastuksen puolella välillä saan itseni kiinni ajattelemasta, etten ole varma, kehtaanko pyytää. Uskallanko tehdä niin kuin itse ajattelen, vaikka valmentaja/satunnainen katselija ei välttämättä ratkaisua ymmärrä heti? Voinko ottaa sellaisen tai tällaisen ohjasotteen, kun kuitenkin hevosen pitäisi olla irti avuista ja kantaa itsensä?

Tämänviikkoinen kokemukseni oli osaltaan aika erikoinen ja sinällään aika mielenkiintoinen. Ensin ratsastin “normaalisti” (eli niin perusenglantilaiseen ratsastuskoulutyyliin kuin vain osaan) ihan uutta hevosta. En kokenut mitään ongelmaa esimerkiksi ohjasotteen ottamisessa, ns. tuntuman kiinnittämisessä tai muutenkaan ohjilla pelaamisessa. En myöskään havainnut minulle niin tuttua sähläystä ohjien kanssa. Yleensä koen vaikeaksi ohjien oikean pituuden säätämisessä, ylimääräisen ohjan sijoittamisessa (vapaat päät), ohjasotteen hallitsemisessa jne. ja liian usein sorrun sekalaiseen näpläämiseen.

Olin ja olen oikeastaan melko yllättynyt kaikkenaan siitä, miten yritin ko. hevosta ratsastaa. Olen ehkä henkisesti kehittynyt paremmaksi tai varmemmaksi tai jotain. Nimittäin: ratsastin hevosta heti, uskalsin pyytää niin ohjalla (mikä yleensä on ongelmani) kuin myös pohkeella. Toisaalta en unohtanut myöskään painoapuja. Kun hevonen ei reagoinut kevyisiin ns. lännenratsastusapuihini, en joutunut käymään mitään sisäistä prosessia vaan onnistuin luontevasti pyytämään voimakkaammin ja enemmän. Mutta tämän lisäksi odotin hevoselta (ja rohkaisin sitä tarjoamaan) myös myötäystä, löysää jne. perinteisiä ajatuksia, jotka eivät ole niinkään automaattisia ns. englantilaisessa ratsastuksessa.

Noin kymmenen-viidentoista minuutin kuluttua ko. hevosen ratsastuksesta lähdin tutulla länkkäpollella ratsastelemaan. Heti päästyäni selkään, olin oikealla aaltopituudella. Ajatus löysistä ohjista ei ollut pelottava tai muutenkaan hankala. Sen sijaan, että olisin ottanut ns. kouluratsastuksen ohjasotteita, käteni hakivat automaattisesti kevyet nyppäykset, jolla sai hevosen edestä oikeaan suuntaan. Ja pohkeet tulivat ihan luonnostaan. En jäänyt roikkumaan ohjista, en pyytänyt liian voimakkaasti… Muutaman kerran sain itseni kiinni ohjien säätämisestä (”mitä ihmettä näille päille tehdään? olisiko noin paremmin vai näin?”) ja diagnosoisin itseni silloin hermostuneeksi ja jännittyneeksi.

Olen aina vain varmempi siitä, että tässä on kyse siitä, onko ratsastajana sinut sen kanssa, mitä tavoittelee ja miten katsoo ratsastusta. Tietyllä tasolla myös rentoudesta. Varmuudesta, rohkeudesta olla rento. Haluaisin ajatella, että olen kasvanut ratsastajana sen verran, että uskon siihen, mitä teen. Vaikka se ei tietenkään ole aina oikein. Kuitenkin on ehkä parempi pyytää väärää johdonmukaisesti kuin hakea oikeaa epävarmana. Ehkä tämä on osa sitä, mitä sanotaan kasvamiseksi.

——–
(Taas on ollut mahdottoman kiire muun elämän kanssa, pahoitteluni väliin jääneistä päivityksistä yms. Katsotaan, jos saisin muutamalla ajoittamattomalla päivityksellä taas takaisin rytmistä kiinni.)