Syy huonoon oloon; ratkaisua etsitään

Olen taas törmännyt hankalaan ja tietyllä tasolla inhottavaan asiaan. En oikein osaa nimetä tätä ilmiötä, mutta kutsuttakoon sitä tämän tekstin puitteissa vaikka “palautteettomaksi (yli)myötäykseksi”.

Mistä on siis kyse? Yritän selittää parhaani mukaan. Palautteettomalla myötäyksellä tarkoitan tilannetta, jossa ohjastuntuman ottaminen on vaikeaa tai mahdotonta, koska hevonen myötää (liikaa) ennen kuin tuntuma on varsinaisesti “kiinni” (ohjaskontakti on saavutettu) tai myötää selvästi enemmän kuin kontakti edellyttäisi. Tietyllä tavalla siis hevonen ennakoi tuntuman ja siirtää itsensä tuntumasta edelle, karkuun. Erityisesti olen kiinnittänyt tähän huomiota lännenratsuilla, perinteiseen tyyliin ratsastetuilla hevosilla yleensä ongelma muodostuu tuntuman vastustamisesta, ei pakoilemisesta. Mutta kyllä näitä löytyy joka lajista.

Toki arvostan ja pyrin siihen tilanteeseen, jossa hevonen kantaa itse itsensä, ei jää ohjiin kiinni tai vastusta ohjastuntumaa (myötää). Tämä tarkoittamani asia vain on tietyllä tasolla ylireagointi tai liioitteleva vastakohta toivomastani tilasta. En myöskään paheksu palautteetonta myötäystä siksi, että se vie hevosen pään luotilinjan taakse — mielestäni tarkoituksenmukainen ja hetkellinen liian syvä pään asento on ihan ok (tietystikään sitä ei voi ahdaskaulaisella hevosella pitää niinkään toivottavana edes pienissä määrissä). En nyt puutu tähän, järkytän teitä myöhemmin luotilinjan takana ratsastamisine!

Mikä tämän tilan tekee minulle niin inhottavaksi, on tuo palautteen puute. Vaikka haluan hevosen myötäävän ja kantavan itsensä oikeassa muodossa ilman jatkuvaa ohjista “tukemista”, haluaisin kuitenkin, että hevonen ei pelkäisi ohjaskontaktia tai väistäisi sitä aina vain painamalla kaulaa enemmän rullalle ja suunnaten alas. Tietyllä tasolla haluaisin olettaa jotain tiettyä “normaaliasentoa”, johon hevonen pyynnöstä hakeutuisi (eikä painuisi sen taakse/alle). Ylimyötäävät hevoset ovat usein kumikauloja, jotka eivät vältä taipumista vaikka ryntäisiin asti.
Joka tapauksessa haluaisin hevosen miettivän ja tuntevan kontaktin niinsanotusti pyynnön läpi. Onko kyse pään asennosta? Kaulasta? Puoli metriä vai 2 cm? 45 astetta vai 0,2? Kokoamisesta? Myötäyksestä? Pieni viive ei haittaa, kun aika käytetään hyödyksi.

Palautteettomassa myötäämisessä taas hevonen “myötää” (lainausmerkeissä siksi, etten olisi niinkään varma, että tuota tilannetta voisi kutsua todelliseksi myötäämiseksi) aina pyöristämällä kaulaa, vieden turpaa lähemmäs ryntäitä, usein vakiomäärän, yleensä ennen kuin varsinaista tuntumaa (ohjaskontaktia paremminkin, inhoan sanaa “tuntuma”!) ehtii syntyä.

Vaikka hevonen painuisi niinsanotusti kuolaimen alle tai taakse, ei se sinänsä ole ongelma. Osaan kyllä nostaa hevosen takaisin avuille, mutta inhottaa se tapa, jolla hevonen tekee saman joka ikisen kerran, kun ohjia käyttää. Aina (usein) kun ei ole kyse hevosen pään/kaulan asennon korjaamisesta tai laskemisesta. Kun hevonen jatkuvasti hakeutuu pois ohjaskontaktista kääntymällä ohjasapujen taakse (tai alle), on todella vaikea kontrolloida takaosaa tai liikettä yleensä. Tulee vähän sellainen hullu olo, että hevonen tekee kuperkeikan. Vaikka molemmat (enemmän) ratsastamistani tähän ilmiöön järjestään syyllistyvistä hevosista liikkuvatkin hyvin takaa eteen.

Huolestutavaa on se, että ohjia käyttäessä ei varsinaisesti tunne palautetta siitä, missä ja miten hevonen on. Kontaktia saa todella hakea ja sitten se jossain vaiheessa löytyy (jos löytyy). Monilla hevosilla pieni ohjaskontakti tarkoittaa pientä myötäystä, ja jos tarvitaan lisää, niin otetaan uudestaan (enemmän) kontaktia. Ne jaksavat myös odottaa sitä, että asennon tultua oikeaksi, he saavat palkinnoksi löysän ohjan.

Kun hevonen myötää ennen kontaktia (tai tietyllä tapaa kontaktin vaatimuksen yli), ei ole oikein mitään keinoa palkita. Paitsi se, että ei kiristä ohjaa lisää ja/tai ei pyydä muuten mitään uutta. En osaa oikein hahmottaa, käsittääkö palautteetonta myötäystä harrastava hevonen tekevänsä niin fundamentaalisesti oikein, että se ei tarvitse erillistä vahvistusta, vaan se ymmärtää itse aiheuttamansa löysän palkintoja ja/tai ymmärtääkö se jokaisen ylöspäin (kuolaimelle) hakevan korjauksen jälkeen, että se tekee väärin.

En myöskään osaa mieltää, että onko tämä koulutuksen tulosta vai hevosen oma reagointitapa (eli onko koulutuksessa ollut jokin puute/virhe, missä hevonen on tämän oppinut; vai onko se luonteelle ominainen tapa vastata). Minua hieman kalvaa epäilys, että tämä olisi seurausta (lännenratsastuksen) ratsastustavasta, jossa hevosen tulee olla edestä tietty määrä alempana kuin kisamuodossa sen tarkoitus olisi. Ehkä tämä ajatus vain ei sovi kaikille hevosille, ainakaan pidemmän päälle? Toki hevonen voi reagoida näin myös liian kovaan ohjasotteeseen tms., mutta minua häiritsevissä tapauksissa kyse ei ole tästä (ei sillä, ettenkö itse joskus ottaisi liikaa ohjista, vaan siksi, että tämä on jatkuva asiaintila kaikkien ratsastajien kanssa, selästä, maasta, riimulla, kuolaimilla ja samanlainen “ylimyötäys” on seurausta myös vastustetun ohjasotteen läpimenosta).

Palautteettoman myötäyksen tilanteessa kuitenkin valta siirtyy ainakin minun silmissäni hevoselle siksi pieneksi hetkeksi, kun se tekee “ylimyötäävän” liikkeen (yleensä palautteettomassa myötäyksen suuruus tai “tavoitepaikka”, jossa ollaan myötäysliikkeen jälkeen, on yhtä suuri ja liike nopea), eikä sitä ole vielä pyydetty korjaamaan. Onko siis vain kyse hevosen pyrkimyksestä päästä irti kontrollista?

Tiedän, etten osaa oikein kuvailla sitä tunnetta ja ilmiötä, jota yritän tässä pohtia. Minulle tulee vain niin huono, voimaton, olo tämän tapahtuessa. Erityisesti silloin, kun pyytää hevosta edestä alas ja “muotoon” kevyellä ohjaskontaktilla, ja hevonen lonksauttaa päänsä yläilmoista toivomani paikan taakse/alle. On hirvittävän vaikea saada niitä “astelukuja” käyttöön, jotka hevonen ylittää aina ja automaattisesti ylimyötäyksellään. Äkkiseltään laskien vaikeasti hyödynnettäväksi jää jopa kaksi viidennestä!
Välillä tuntuu jopa, että kaulaa ei saa venymään. Se vain rullautuu, mutta kääntymällä, ei sirosti venymällä.

Tämä ilmiö kiusaa minua ratsastuksessa tällä hetkellä ehkä eniten. Jopa niin paljon, että joskus tulee jopa fyysisesti paha olo, kun kaikenlainen kontakti eteen katoaa tai näkee sen tapahtuvan jollekin muulle (tosin kaikki eivät tunnu pitävän ylimyötäystä niin huonona…?). En osaa nyt ajatella oikeaa ratkaisua. Tietyllä tasolla pelottaa, että kyse on jostakin vakavasta koulutuksellisesta virheestä/puuttesta, jonka korjaamiseen tai tunnistamiseen minulla ei ole mahdollisuuksista huolimatta kehittynyt mitään mallia.