Ding-ding-ding, 1 kappale kirjoitettuja nanoja, 7 päivän urakka takana! Nyt on uni suhteellisen arvossaan.

Tarina itsessään ei ole valmis näin 50034 sanan kohdalla, vaan jouduin tekemään lopussa sen karkean ratkaisun, että jätin viimeisen osaan aukkoja ja kirjoittelin puuta heinää sanamäärän täyteen. En enää yksinkertaisesti ehtinyt paneutumaan puutteisiin ja kasassa oleviin katkelmiin. Etenkin kun suurin osa niistä on kirjoitettu käsin aanelosille.

Tiukille veti, mutta valmistui! En olisi koskaan uskonut.

Ehkä tämä nyt sitten kertoo myös siitä, kuinka vaikeaa on kirjoittaa suomeksi. Suomeksi kirjoittaessani olen käyttänyt koko kuukauden, etukäteen suunnitellen ja suunnittelematta, saanut aikaan parhaimmillaan noin 18 000 sanaa 30 päivässä. Nyt kirjoitin englanniksi, suunnittelematta, 50 000 sanaa 7 päivässä.

Näin joulukuun alkaessa on vähän sellainen olo, että ei taida tulla ensi vuonna nanoa. Mutta odotellaan vain, eiköhän se sieltä taas kypsy. ;)

Mitä seuraavaksi? No, ensimmäiseksi kirjoitan tarinan loppuun (siirrän kaikki samaan tiedostoon ja poistan fillerit, joita en saa survottua mihinkään edes puoliksi loogisesti), joko ihan muuten vain tai sitten NaNoFiMon (nyt joulukuussa) merkeissä. Sitten ehkä joskus myöhemmässä vaiheessa editoin tämän, tai sitten en, mahdollisesti NaNoEdMossa (maaliskuussa). Huhtikuussa yrittänen uuden kamppailun NaPoWriMon kanssa. Mikä muistuttaakin, että pitää liittää nekin puuttuvat runot tänne.

Nanoprojektin tiimoilta blogiin tulee tämänvuotiseen sävellykseen sopiva ulkoasu, kun ehdin tekemään. Lisäksi kirjoittanen jonkinlaisen tiivistelmän/esittelyn kirjoittamastani tarinasta. Ehkä liitän katkelmaakin. Katsotaan, kun pääsen sinne saakka.

Mutta, nyt nukkumista! Onnea kaikille muille voittajille ja kirjoittajille, vuoden päästä uudestaan!

Eiliseltä vielä lainaus messengeristä. Kertoo ehkä aika hyvin miten nanon kanssa menee.

Minä:
… okei. Päähenkilö on jo siirtynyt alun hiljaisesta miss goody-shoesista kutsumaan Tomia wankeriksi. Hyvä minä, osaan pitää hahmoni kurissa. \o/

Kaveri:
Eli et. xD

Minä:
Eli en todellakaan, ei mitään toivoja!

Kaveri:
xD
(repliikki toistuu jokaisen oman kommenttini jälkeen)

Minä:
Koko homma meni helvettiin siinä pisteessä kun tuo random sivuhahmo kiertoyrityksistäni huolimatta esitteli itsensä Johniksi.

Minä:
Ja sen piti esiintyä koko jutussa tasan kerran, sen verran, että se tarjoaa päähenkilölle tupakan.

Minä:
Ja sitten tuli sivuhenkilö 2, “yo, yo, yo dude”-Pete.

Minä:
Jota siis ei pitänyt olla olemassakaan.

Minä:
Tai piti sen sen verran olla, että John sanoo baarissa, että se on kaveriporukan kanssa.

Minä:
Niin ja sitten Peten jälkeen tuli “pokeriturnausvoittaja”-Mark ja “en keksinyt sille muuta funktiota kuin vedonlyöntihäviön”-Matt. Kokonaisuuden kruunasi “mennään huoriin”-Luke.

29. päivä muuten meni sitten suurelta osin käsinkirjoituksen tunnelmissa. Ihan kohtuullisesti kirjoitin (ie. enemmän kuin “en lainkaan”), mutta paljon on golffia jäljellä viimeiselle päivälle. En ollut (taaskaan) ihan terävin veitsi laatikossa, kun ajattelin kirjoittavani automatkoilla. Näkyvyys onkin ihan mahtava marraskuussa klo 6 aamulla ja klo 21 illalla. Myöskään punaviini ei ollut fiksuin veto ikinä. (Gin & tonic toimii paremmin kirjoitusjuomana, kokemuksen syvällä rintaäänellä.)

Karvan yli 38k, miten käy viimeisenä päivänä?

Miksi kilteistä ja normaaleista hahmoista tuli omituisia, epänormaaleja ja kaikenpuolin mahdottoman omapäisiä?
Esimerkiksi päähenkilö kehtasi kieltäytyä lounaasta päivänä, jona sen olisi ollut ehdottoman tärkeää mennä lounaalle (tavatakseen erään henkilön)! Ei siinä muuten mitään, mutta kun kuitenkin 90 % tästä nanosta on syömistä ja 95 % syömisestä on lounastamista… (Loput 5 % on lounastamista, jossa “lunch”-sanan tilalle vaihdoin myöhemmin “dinner” ihan vain siksi, ettei vaikuttaisi siltä, etteivät henkilöt syö kuin kerran päivässä.)

Tämän päivän nano-soundtrack oli selkeästi Frank Sinatra - More (Theme From Mondo Cane). Tajusin jossain vaiheessa, että jotain on hyvin pahasti pielessä, kun nano kuulostaa ko. kappaleelta. Ei sen näin pitänyt mennä!

Lisäksi vahingossa olen tainnut pölliä hahmojeni nimet Last Chance Harveystä. Huvittavaa sinänsä, koska yhden nimeä ei edes mainita leffan aikana, mutta silti onnistuin sen valitsemaan…

Kaikesta huolimatta Atlantic City taisi sittenkin olla virhe. Sen jälkeen en ole osannut kirjoittaa muuta kuin tragikomiikaa. Hieno joopas-eipäs -suhde tulossa taas tähänkin nanoon, muuta en voi todeta. Kokeillaan, jos jatkossa paremmin?

Hieman yli 30 000 sanaa, yli 3 000 samaa aikataulusta jäljessä. Tulen kuolemaan, kun en ehdi kirjoittamaan huomenna.

Ja mitä opin nanosta tänä vuonna, osa I:
Mitä lähemmäs erotiikkaa päästään, sen enemmän sanoja kertyy.

Olipahan päivä! Ihan älytöntä.

Olen silti varsin tyytyväinen, päivän loppusaldoksi kasaantui 25194, joten yli puolen välin!

Hirvittää vain, että kahdessa päivässä pitäisi toinen samanlainen kasa kirjoittaa. Ei tulle onnistumaan, mutta yritän.

Olen kirjoittanut jo vähän 27. päivän urakasta, mutta nyt on hyvin psykedeelinen nanoilufiilis. Kuten ollakin pitää.

Syy #1:

Saavuimme Atlantic Cityyn! (Noin 17 500 sanan kohdalla.)

Syy #2:

Kaikki alkaa koko ajan. Ainakin jos nanooni on uskomista. (Noin joka toisessa virkkeessä on joku muoto tai johdannainen sanasta “to start” ja jos ei ole, niin se on korvattu sanalla “to begin”.)

Syy #3:

Päivätahdin pitäisi olla 8175 ja käytännössä enemmän, koska sunnuntaina en todennäköisesti pysty kirjoittamaan lainkaan.

Syy #4:

Miksi joka ikisessä tarinassani pitää olla henkilö nimeltä John ??! Luulin selviäväni kunnialla ennen kuin Atlantic Cityn satunnainen tuttavuus halusi (rankoista vastusteluistani huolimatta) esitellä itsensä. Ei! Hahmoni eivät tottele yhtään.

Syy #5:

Päähenkilön oli pakko vaihtaa vakijuomansa samaan kuin omani on. Miksi? Koska siinä on kolme kertaa enemmän sanoja kuin päähenkilön alkuperäisessä lempijuomassa.
(Toinen esimerkki yhtä legitiimistä sanahuorauksesta on se, että kirjoitan joka kerta “New York City” “New Yorkin” sijaan.)

Syy #6:

Päähenkilöni kärsii persoonallisuushäiriöstä. Sen piti olla kiltti, normaali, lähes absolutisti, erittäin moraalinen ja  kaikinpuolin muutenkin hyvätapainen. Miksi se iskee vieraita miehiä baareista, valehtelee pomollensa, juo kolme kertaa saman viikon aikana työajalla kännit, polttaa tupakkaa ja kiroilee?

Syy #7:

Onhan ihan normaalia kirjoittaa toisen luvun ensimmäisen alaluvun prologin ensimmäiselle luvulle prologi?

Syy #8:

Ainahan normaaleissa viikoissa päivät menevät “tiistai, keskiviikko, torstai, torstai, perjantai, sunnuntai, sunnuntai”.

Syy #9:

Työaikalait ovat nynnyille.

Syy #10:

K: Mistä tietää, että on ehkä kirjoittanut hieman liikaa nanoa?
A: Siitä, että ei pysty jatkamaan kirjoittamista, koska lukuotsikko naurattaa niin paljon, ettei pysy tuolilla.

Hienosti menee, ei mitään valittamista!

Lainaus foorumipostauksestani tämän päivän urakan noin puolesta välistä, se kertoo aika hyvin tilannetta:

7000 sanaa edellisen päivitykseni jälkeen (”olen odottanut 3000 sanaa koska päähenkilö pääsee Atlantic Cityyn”) ja odotan sitä yhä.

Tämä nano alkaa vasta nyt saamaan surkuhupaisia piirteitä, kuten esimerkiksi sen, että kirjoitin juuri kakkosluvun ensimmäiselle alaluvulle prologin. No, eipähän pitäisi jäädä kiinni ainakaan yrityksen puutteesta sanamäärä kiinni.

Olen iloinen siitä, että juttu etenee, tässä on järkeä ja en ole vielä sortunut adopt-a-somethingiin tai dareihin.

Mitä seuraavaksi? Viime vuonna meni 11 sivua, että sain yhden hahmon vastaamaan kysymykseen. Veikkaan, että Atlantic Cityn kanssa tulee käymään samalla tavalla.

Tämä kommentti oli kirjoitettu noin 14 000 sanan kohdalla.

Päivä päättyi tilanteeseen, jossa olin ylittänyt 17 000 sanaa. Ajattelen tätä nanoa jo nyt lämmöllä.